»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos, »että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»
»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä, että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki ohitse.»
»Mikä sitten?» sanoi Menelaos.
»Heidän yhteiselämänsä», sanoi Helena.
»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos, »olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»
»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi suorittamaan kaikki omin voimin».
»Totta totisesti!» sanoi Menelaos.
»Ja sinä pyydät Pyrrhosta tulemaan heti», sanoi Helena.
»En heti enkä tuonnempana!» sanoi Menelaos.
»Me tarvitsemme hänet heti paikalla», sanoi Helena.