»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»
»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja saada asia selväksi.»
»Siis lähdetkö sinä nyt», sanoi Menelos.
»Vai tapatko sinä minut», sanoi Helena.
»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se saisi minut näyttämään epävarmalta.»
»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin. Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»
»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»
»Se ei riitä», sanoi Helena; »sinun täytyy ajatellakin ystävällisesti».
»Minä koetan» sanoi Menelaos, »enempää en voi luvata».
»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä. Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin — jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee — älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi, olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»