»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos, »ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»
»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti. Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme, mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä häntä heti paikalla!»
»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman katon alla!»
»Mutta ole toki hyvä ja selitä miksi ette.»
»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut sinun selittää minulle mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen, mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta! Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen! Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita häpeäsi yhteen sukupolveen!»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen, et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin — suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään. Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä. Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä? Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut? Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»
»Sanoin vain, etten tahtonut Pyrrhosta —»
»Kumman valitset, Menelaos?»
»Mistä kahdesta kumman?»
»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin. Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun jäävän?»