»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»
»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä. Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»
»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»
»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen, joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen täydellinen.»
»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin, että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua, jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»
»En ole ikänäni tavannut häntä», sanoi Helena.
»Siitä olenkin varma», sanoi Menelaos.
»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista», sanoi Helena.
»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa — Briseis!»
»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen, joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»