»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian, joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on. Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»
»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen. Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä, ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen. Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut, ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin paljon hukkaan!»
IV
»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»
»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»
»Mitä sinä näet, Adraste?»
»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?… Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika parka!»
»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»
»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor… Damastor, rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»
»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja sellaiseen?»