»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja, että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina ollessamme.»
»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»
»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»
»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan — miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät, ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin asia samoin, Adraste?»
»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja. Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»
»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin kainona?»
»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»
»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään. Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin. Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua vesiruukun kantamisessa.»
»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä voinut kuitenkin tulla näkyviin.»
»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella kerralla.»