»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain vesiruukkua.»
»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»
»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»
»Kohtalokas, sanoisin minä.»
»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor… Damastor, oletko jo keksinyt mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»
»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää mitä muutakaan voisi tehdä.»
»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot — mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»
»Tarkoitat — tarkoitat —»
»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin, ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi olisi ystävällinen meille.»
»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta. Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää. Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»