»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän yhteistä rakkauttamme?»
»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»
»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen. Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit, että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä, että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme. Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi. Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä tekemättä?»
»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»
»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä, että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää rakastakaan?»
»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen, mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle. Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»
»En sanaakaan.»
»Epäileekö hän mitään?»
»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään, enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»
»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa salaisuutena.»