»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon, että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»
»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»
»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä, josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä, tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi, en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta, Damastor.»
»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista turvaa tai suojaa.»
»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta? Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille — kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä, että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko siihen nyt — tällä hetkellä?»
»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»
»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»
»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste, rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta, kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata minun olleen oikeassa… Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain väitelleet.»
»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai Hermione.»