IV
Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin syyn.
Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat työnsä.
»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä aluksessa on jotakin peräti outoa.»
»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin, jollet sinä häiritse heitä.»
»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»
»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.
»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.
»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä arvelet?» kysyi hän perämieheltä.
»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.