"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan paikkaan."
Mutta Rob ei liikahtanut.
"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."
"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari heistä kynsiinsä."
"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä, jos joutuvat lain kouriin."
"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin", huusi Robin.
"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"
"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu, että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."
"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen luona."
Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa Sherwoodin saloille.