Monet läsnäolevat tunsivat sir Richardin ja he huusivat:
"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen ritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on tehtävä."
Metsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan, ja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli sanottavaa.
"Kuulkaapas, hyvät herrat", sanoi ritari. "Sekö olisi englantilaista rehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut parhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja joka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen, joka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa kilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa voittamaan?"
Nämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan myötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat rumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet, jollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.
Päätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso painija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun seuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla viinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen heti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken kansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä, joiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat hyvin katkeralla mielellä.
He murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt tarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään oli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua kuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi sir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso mies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään voinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä jäseniään.
Huhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he tarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo mainio painija oli heidän hallussaan.
"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" he kiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku John tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää henkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa kupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon ystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen, kun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt sillan yli ja kadonnut tien mutkaan.
"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon, iloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä tähden", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he seurasivat Pikku Johnin jäljestä.