Lobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen ympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka mies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen oli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja muita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo unohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei ollut pysynyt päällikkönsä seurassa.
Olisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot tunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja että heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin kaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että kaikkein pahin tapahtuisi.
"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä", sanoi Pikku John, "ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet, on jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt vihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme mielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään kaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne vapauttamaan johtajamme."
Jo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin eteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much, ja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen tavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta, jotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa. Siinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti liikkua maaseudulla ja lähikylissä.
Oli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa loistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood virui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen laulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi portteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen tulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen munkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja; salaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa kohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.
"Tunnen tuon mustan munkin", kuiskasi Pikku John toverilleen. "Se on Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän korjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman."
Much nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla tämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen metsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki matkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa he kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja tiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.
Munkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi arki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva kädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa matkalaiset kohtasivat toisensa.
"Hyvää päivää", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille.
"Nottinghamistako tulette?"
"Nottinghamista", sanoi munkki.