"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin. "Älä jätä minua tuon äkkipikaisen iskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi johtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi: sinä olet tästälähin päällikkömme."
Pikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä tarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. "Ei toki, johtaja", hän sanoi, "se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua niin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin Hoodin mies."
Ja niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä johtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän erinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.
Sheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi metsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän kirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja sanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi ollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.
Näin virkkoi itse kuningas
ja oli vihoissaan:
"Sheriffin petti Pikku John,
ja petti kuninkaan.
Sheriffin petti Pikku John,
Sen huomaan selvästi,
Muutenpa riippuis hirressä
Sheriffi varmasti."
Ajatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard oli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät suuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta viha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän alkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.
"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!" hän sanoi hovilaisilleen, "kylläpä se mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli Johanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan. Olisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin Hood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta avustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko Englannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani saadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa uskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä." Ja Rikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli palkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja vapauttaa johtajansa.
Pieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi niin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää milloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin, ja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle hyvänsä.
XXIV luku