Melkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen lakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen kuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko sheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa vartioivan ryhmän vieressä.
Will heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli sitten kohteliaasti sheriffiä.
"Kun kuolla mun täytyy", sanoi Will,
"Yks pyyntö mulla vaan:
Jalon johtajan joukosta hirtetty
Ei vielä ainuttakaan.
Anna miekka siis mullekin kätehen,
Ja siteeni irroita,
Niin kanssanne taistelen, siksi kuin
Jään kentälle kuolleena."
Mutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että
Willille suotaisiin niin kunniakas kuolema.
"Ei puhettakaan", sanoi sheriffi,
"Sun matkasi hirteen vie
Ja sama on loppu johtajas,
Jos minulla valta lie."
Will Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan tämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä tietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran silmukassa.
Hirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun nuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin pensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.
"Mitä Will!" hän huudahti, "aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä hyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä."
Will katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla tuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä seisoi hänen edessään.
Sen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin jättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti. Hän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin mieheltä ja antoi sen ystävälleen. "No Will, pidä puoliasi!" hän huusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko vartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.