Eräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja ajatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi tällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin muurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja siellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin. Jänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia hänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran lähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian Neito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta ja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa hiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä lähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta maassa.
Miten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot uroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko näytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla kaduilla!
He lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella mahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi metsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä, kunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla olevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha, uskollinen toverinsa.
"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!" huusi Much
Robinille, "sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas
Juhana on nyt maan hallitsija."
"Voi!" sanoi Robin. "Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä sanoma ei tiedä minulle hyvää."
"Totta puhut, johtaja", sanoi Much, "sillä hänen ensimmäisiä määräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään, ja sen vuoksi riensin tänne luoksesi."
"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!" huudahti Robin. "Olen siis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa iloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa kuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt! Terve, Sherwood!"
Ja Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja heiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat taas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja kaupungin katuihin.
Robinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava henkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen luokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki tutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille Pohjois-Englannin vienoja lauluja.
Mutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli paljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli ollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen etsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot niistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan henkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta kuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin vierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan ainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen johtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko Englannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin vainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta vihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.