Sitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan "tuli vuosia olleeksi metsässä Robin kaksikolmatta", ja sillä aikaa tapahtui monta muutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni vanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä seisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan, ja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja kukkuloilla.
Koitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat heikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi jännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän, ja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.
Tässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli serkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen aikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa lähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään suonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja voitiin parantaa suoneniskennällä.
Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood
Lähti kiirettä kyytiä;
Vaan sairaaksi hän ennätti
Ennen perille pääsyä.
Heti luostarin portille saavuttuaan
Kävi renkaalla kolkuttamaan.
Oli serkkunsa kaikista innokkain
Häntä sisälle laskemaan.
"Käy serkku Robin, istumaan,
Juo olutta kanssani!"
"En syö enkä juo minä, ennenkuin
Olet laskenut vertani."
Prioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan huoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että veri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta todellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli muutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli luvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä. Hän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin sitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren vuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin tointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet johtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen huutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli suljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.
Hän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei voinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka niin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen hädän hetkellä — metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä lähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi kolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia, entisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja, sävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan. Mutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot äänet.
Puun alla sanoman kuultuaan,
Näin lausui Pikku John:
"Voi pelkäänpä, nyt johtajan
lähellä kuolo on."
Pikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin nopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti kovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä oven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas hän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan. Ei vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö oli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.