Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,
Jätti seitsemänjalkainen;
Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,
Nimen sointua säikkyen.
Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,
Tässä kerron ma, varrotkaa;
Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,
Tämä joukossa naurattaa.
Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi. Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta. Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.
Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet, jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.
Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa lakeutta.
"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa. Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen teitä, puhallan torveeni."
Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään, ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli, mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he kohtasivat toisensa.
"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon kuin kokoa."
Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä. Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti koetukselle.
"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin leveä kahdelle?"