"Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös
Puun alle käy taistelemaan."
Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun,
En väistä mä askeltakaan."
Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja lyömämiekka oikeassa kädessä.
Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä, että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja kummankaan väistämättä tuumaakaan.
Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua. Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.
Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.
"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa ja kilpeä."
"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan, joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle sattui vahinko."
"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."
Nyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.
"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin
Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"