Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät, ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood: vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät, tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan, livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan. Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on: ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin — kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin. Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan: Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää, on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää; on lakit purppuraa ja puvut vihreää, ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää, kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan, niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan; yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään; vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain — ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain — ja marjakuusta on puu vankkain jousien, ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.
* * *
Ja jousimiehet nää niin oli taitavat, ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat. Se sitten paistettiin kohdussa korpien, mut usein nälkä vain soi pitosärpimen; ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo puun alla suviöin he itsellensä suo; kun kirkon kalleudet tai arkut apotin hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin; ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa, ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa; mut lesket hädästään auliisti auttoi hän ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.
Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti, ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin, Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen: "Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.
Ja nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.
I luku
ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO
Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä, voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa, lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.
Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen, toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen — tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että kuolema olisi ollut helpompi.
Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen, jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli häntä.