huokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää taistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi keihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin väkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi kuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.
Pikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi pujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin lujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku John sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat keihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin sattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan, mutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei lisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui päästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat leijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän sai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua kellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.
Mutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin sheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman edessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu käsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.
Sheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. "Yksi ainakin hirsipuuhun", hän sanoi, "ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa hänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä tallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen rinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna", sheriffi jatkoi vankiin kääntyen, "sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja hirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan."
Mutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä silmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. "Jos niin on taivaan tahto", huudahti Pikku John, "menee sinun tuumasi vieläkin myttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."
Mutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien vihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä sillä välin puuhaili.
Robin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa olentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta vasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana hänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli jätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta, harja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä. Merkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta hän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja sivulla riippui miekka ja tikari.
"Hyvää huomenta, hyvä mies", sanoi Robin ystävällisesti. "Sinullapa on vankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies."
"Vankka on jousi", vastasi toinen, "mutta tänään en ole ajamassa hirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?"
"Olenpahan vain Locksleyn miehiä", vastasi Robin. "Se on tuon metsän takana oleva kylä."