"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut, että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti tyydyttää hänet."
Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.
Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä hyväksymishuudoin.
"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"
"Millä tavalla, Hubert?" tiedusteli päämetsänvartija.
"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!" huusi Hubert.
"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo veijari siihen."
Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan, joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä. Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin: selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään. Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva, olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.
"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?" huusi muuan metsänvartija.
"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu jyske."