Pitkä piikkisauva kun olalla astuu,
Hei tieltäni, poijat, pois!
Kyllä kaikista selviytyi;
Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain,
Milloin nahkuri näyttäytyi.
Kun kaunisna kesäaamuna kerran,
Hei tieltäni, poijat, pois!
Lähti hirveä ampumaan
Tuonne Sherwoodin sulometsihin,
Robin Hood oli vastassaan.
Nottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan sauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui tulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät kaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin heti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli valmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä, ja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan parkitsemaan.
Niin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin miehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat tunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet ilman muuta voittajaksi.
No niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen sydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen salon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli parkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän viihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja täplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.
Eräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti kaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen jonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella ikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen ja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti Sherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.
Päivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä syvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman väsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla olevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä hänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja, täplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.
Arthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat häntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne nähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja Arthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan hirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi hiipiä vastatuuleen laumaa kohti.
Mutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla oli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies oli itse Robin Hood!
Aluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta nahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä ajatuksesta.