"Hyväksyttekö sen?" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. "Saanko minä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?"
"Saat, hyvä Tuck", sanoi Robin. "Piispa on valinnut oikein. Minä suostun sinun päätökseesi."
"No sitten", sanoi munkki, "hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa —"
"Sen teen mielelläni!" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään riippuvasta laukusta. "Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on, ottakaa ne kaikki."
"Kuunnelkaa loppuun!" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan. "Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison nahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen."
"Ei toki!" huusi piispa, "antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen, pyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat kirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten vuokraajien on sille maksettava."
"Vaivaiset verot!" huudahti Robin Hood. "Sanokaa pikemminkin vuokraajia vaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, että suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä. Katsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan."
Jätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen sen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka oli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat suunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun Pikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.
"Onpa täällä rahoja, johtaja!" sanoi Pikku John, "ja kaunis on näky."
"Paljonko niitä on?" kysyi Robin.