Niinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he matkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen metsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.
Siellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli keittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.
Kun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä ystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck ei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui pahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa pohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.
Ei aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä, että piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä aamuna ja metsäilma oli voimakas.
Tuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa tyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen vieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella ja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei aikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä juoda, ja päivä oli menossa mailleen.
"Nyt minun on lähdettävä", sanoi piispa. "Tuokaa lasku! Mitä olen velkaa tästä hyvästä ateriasta?"
"Aivan niin", sanoi Robin, "teidän ylhäisyytenne puhuu oikein ja kohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että hän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra piispa?"
Piispa katseli ympärilleen ja mietti hetkisen.
"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin", sanoi lihava piispa rypistäen suutaan hyvin tärkeänä. "Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi tekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood."
Puhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa kukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot olivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja kun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.