"Kuinka sinä saatat lausua runoja, kun sinulla on tuollaiset käsitykset? Meidän tulee rakentaa —"
"Sinä tahdot rakentaa, ennenkuin olet pannut perustuksen", sanoi mr Paramor. "Sinä annat tunteittesi temmata itsesi mukaasi, Vigil. Avioliittolakien tila on vain oire. Tuo tautihan, ihmisten kateellinen, ahdas mieli, tekee sellaiset lait välttämättömiksi. Epämiellyttävät ihmiset, epämiellyttävät lait — mitä muuta voit odottaa?"
"Minä en voi koskaan uskoa, että meidän pitää tyytyä edelleenkin elämään tuollaisessa — lietteessä —"
"Maalaisviisautta!" sanoi mr Paramor. "Sinun pitäisi ruveta puutarhuriksi; silloin ymmärtäisit jotain, jonka te idealistit näytätte jättävän huomioon ottamatta — että ihmiset, rakas ystävä, ovat kasvien lailla perinnöllisyyden ja ympäristön tuotteita; heidän kasvunsa on hidas. Sinä et voi poimia rypäleitä orjantappuroista, Vigil, etkä viikunoita ohdakkeista, — et ainakaan yhden sukupolven kuluessa — olit sinä kuinka uuttera ja nälkäinen tahansa!"
"Sinun teoriasi alentaa meidät ohdakkeiden tasolle."
"Yhteiskunnallisten lakien voima riippuu siitä kärsimyksestä, mitä ne pystyvät tuottamaan, ja tämän kärsimyksen voima riippuu niistä ihanteista, joita kärsimyksen kohtaamalla ihmisellä on. Jos sinä höllytät avioliiton sidettä tai poistat omaisuuden ja otat sijaan veljeyden, on sinulla varsin ohdakkeinen puuha edessäsi, mutta ethän sinä siitä välitä, jos olet viikuna. Ja niin edespäin ad lib… Ja somaa on, kuinka pian ohdakkeet, jotka kuvittelivat olevansa viikunoita, paljastavat oikean luontonsa. Minä vihaan monia asioita, Vigil. Niiden joukossa liioittelua ja humpuukia!"
Mutta Gregory katseli taivaaseen.
"Minusta näyttää, että me olemme joutuneet pois aineesta", sanoi mr Paramor, "ja minun mielestäni meidän on paras mennä sisään. Kello on lähes yksitoista."
Matalan valkean talon koko pitkällä sivulla oli vain kolme akkunaa valaistuina, kolme silmää, jotka katsoivat kohti kuuta, kohti valkoista venhoa, joka purjehti yöllisellä taivaalla. Setripuut seisoivat pikimustina. Vanha ruskea pöllö oli lakannut ulvomasta. Mr Paramor tarttui Gregoryn käsivarteen.
"Satakieli! Kuuletko, kuinka se laulaa tuolla viidakossa. Tämä on suloinen paikka! En ihmettele, että Pendyce rakastaa sitä. Sinä kai et ole kalastaja. Oletko koskaan tarkastellut kalaparvea, joka retkeilee pitkin rantaa? Kuinka ne ovat sokeita, ja kuinka ne seuraavat johtajaansa! Me ihmiset tiedämme omassa elementissämme suunnilleen saman verran kuin kalat omassaan! Sokea lauma, Vigil! Meillä on matala näkökanta; me olemme kirotun maalaismaisia!"