Winlow otti sikarin, ja leikatessaan sen pienellä kynäveitsellä hän
tarkasteli kiirehtimättömillä silmillään Georgen kulmikkaita kasvoja.
Fysionomistin viisaus tarvittiin tunkeutumaan sen ilmeettömyyden läpi.
Winlow ajatteli itsekseen:
Enpä hämmästyisi, jos se, mitä kunnon Georgesta puhutaan, olisi totta… "Onko sinulla tähän saakka ollut onnea kilpailuissa?"
"Niin ja näin."
He erosivat toisistaan kilpailukentällä. George meni suoraan tapaamaan harjoittajaansa ja sieltä Tattersallin radalle. Hän vei mukanaan mainitun yhtälön tuntemattomineen ja haki kahden vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen seuraa, joista toinen parhaillaan teki kultakynällä muistiinpanoja pikku kirjaan. He tervehtivät häntä kunnioittavasti, sillä heille hän oli velkaa suurimman osan ennen mainitusta tuhannenseitsemänsadanyhdeksänkymmenenviiden punnan erästä.
"Kuinka paljon te panette hevostani vastaan?"
"Tasasumman, mr Pendyce", vastasi kultakynäherra, "viiteensataan saakka".
George merkitsi vedon kirjaansa. Tällä tavoin ei hän tavallisesti suorittanut liiketoimiaan, mutta tänään näytti kaikki entisestä poikkeavalta, ja jokin tapaa voimakkaampi oli vaikuttamassa.
"Kaikki on yhden kortin varassa", ajatteli hän; "ellei se onnistu, olen myyty mies joka tapauksessa".
Hän meni toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luo, jolla oli timanttineula kaulaliinassaan ja juutalaiskasvot. Ja hänen näin kulkiessaan toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luota toisen luo kävi hänen edellään jokin näkymätön lähetti, joka kuiskasi sanat: "Mr Pendyce panee kaiken yhden kortin varaan", niin että hän joka kohtauksella havaitsi, että heidän luottamuksensa hänen hevoseensa oli suurempi kuin koskaan ennen. Pian hän oli sitoutunut maksamaan kaksituhatta puntaa, jos Ambler häviäisi, ja ottanut vastaan erinomaisten, vaatimattomasti pukeutuneitten herrasmiesten lupauksen, että he maksaisivat hänelle tuhatviisisataa, jos Ambler voittaisi. Vedot olivat nyt kaksi yhtä vastaan, ja hän havaitsi mahdottomaksi hankkia Amblerille sellaista "asemaa", mihin hän oli tottunut.
"Olen menetellyt päättömästi", ajatteli hän; "minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla radalle, vaan antaa Barneyn työskennellä hiljaisuudessa. Mutta samantekevä!"