"Tarvitsin rahaa."
Winlow, jolta ei puuttunut viileää hienotunteisuutta, vaihtoi puheenaihetta.
Myöhään sinä iltana George istui Stoalaisten akkunassa katsellen Piccadillylle. Hänen käden varjostamain silmäinsä ohi riensivät ajurit, kiitäen itään ja länteen, ja kussakin oli yksinäinen kalpea kasvojen kiekko tai kaksi kasvojen kiekkoa lähellä toisiaan; ja kaupungin kumea hälinä tulvi huoneeseen ja vilvas yöilma. Katulyhtyjen valossa loistivat Green Parkin puut syvän, liikkumattoman varjon keskellä, ja korkealla niiden yläpuolella näkyivät tähdet ja purppurainen taivas, joita kullankarvainen huntu näytti verhoavan, Loppumaton jono hahmoja liukui ohi. Muutamat silmäsivät valaistuja akkunoita ja siellä istuvaa miestä, jonka valkoinen paidanrinnus loisti. Ja moni ajatteli: "Toivoisin olevani tuo keikari, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin seurata isänsä jälkiä", ja monet eivät ajatelleet mitään. Mutta silloin tällöin joku ohikulkija supisi itsekseen: "Hän näyttää yksinäiseltä istuessaan siinä."
Ja kaikille näille tuijottaville kasvoille Georgen huulet vastasivat tylyin ilmein, ja silloin tällöin välkkyi niillä pieni katkera hymy; mutta otsallaan hän tunsi vielä hevosensa kuonon kosketuksen, ja hänen silmänsä, joita kukaan ei voinut nähdä, olivat tuskasta synkät.
MR BARTER LÄHTEE KÄVELYLLE
Pappilassa odotettiin "tapahtumaa" joka hetki. Kirkkoherra, joka itse ei käytännössä tietänyt kärsimyksestä mitään, ei myöskään sietänyt ajatella ja nähdä toisten kärsimystä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tähän päivään saakka ollutkaan mitään siedettävänä, sillä vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli hänen vaimonsa aina lausunut: "Ei, rakkaani, ei; minä voin hyvin — siitä ei todellakaan kannata puhua." Ja hän oli aina lausunut sen hymyillen, joskin hänen hymyilevät huulensa olivat valkoiset. Mutta kun hän tänä aamuna taas yritti niin lausua, eivät hänen huulensa enää pystyneet hymyilemään. Hänen silmistään oli kadonnut niiden toivottomasti toiveikas loiste, ja hän oli nopeasti kuiskannut yhteenpuristettujen hampaittensa lomitse: "Lähetä hakemaan tohtori Wilsonia, Hussell!"
Kirkkoherra suuteli häntä, suljetuin silmin, sillä häntä peloitti katsoa vaimonsa kasvoja, vääntyneitä huulia ja verettömiä poskia. Viiden minuutin kuluttua ratsasti tallirenki päistärikön selässä täyttä vauhtia Cornmarketiin ja kirkkoherra seisoi työhuoneessaan, luoden silmänsä toisesta kotijumalastaan toiseen, ikäänkuin kutsuen heidät avukseen. Lopuksi hän otti mailan kaapista ja alkoi öljytä sitä. Kuusitoista vuotta aikaisemmin, Hussellin syntyessä, olivat hänet yllättäneet äänet, joita hän ei ollut koskaan voinut unohtaa. Ne olivat takertuneet hänen muistinsa hermoihin, ja millään ehdolla hän ei tahtoisi kuulla niitä uudelleen. Sittemmin ei niitä ääniä ollut enää kuulunut, sillä, kuten useimmat naiset, hänen vaimonsa oli sankaritar. Mutta vaikka kirkkoherra oli tällaiseen tapaukseen niin tottunut, joutui hän senjälkeen aina jonkinmoisen pakokauhun valtaan. Oli kuin kaitselmus olisi kasannut kaiken ahdistuksen, mikä hänen olisi pitänyt sillä välin tuntea, ja kaatanut sen viime hetkellä yhdellä kertaa hänen ylitseen. Hän pani mailan takaisin kuoreensa, pani tulpan öljypullon suuhun ja katseli taaskin kotijumaliaan. Kukaan ei tullut hänen avukseen. Ja hänen ajatuksensa kulkivat samoja uria kuin yhdeksän kertaa aikaisemmin: "Minun ei pitäisi mennä ulos. Minun pitäisi odottaa Wilsonia. Olettakaamme, että jotakin tapahtuu. Mutta kätilöhän on hänen luonaan, enkä minä voi toimittaa mitään. Poloinen Rose — pikku raukka! Minun velvollisuuteni on… Mitä se on? On paras, että minä joudun pois tieltä?"
Hiljaa — tietämättä, että hän teki sen hiljaa — hän avasi oven; hiljaa hän meni hattuhyllylle ja otti mustan olkihatun, hiljaa hän meni ulos ja kiiruhti oikopäätä alas tielle.
Kolme minuuttia myöhemmin hän taas tuli näkyviin, lähestyen taloa nopeammin kuin hän oli sen luota poistunut. Hän astui eteiseen, juoksi portaita ylös ja meni vaimonsa huoneeseen: "Rose, rakas Rose, voinko auttaa sinua jotenkin?"
Mrs Barter ojensi kätensä, pilkallinen välähdys näkyi hänen silmissään. Hänen huuliensa välistä kuului epämääräistä mutinaa ja sanat: "Et mitenkään, rakas. Mene ennemmin kävelyllesi."