Mutta puutuolinsa reunalla hiljaisessa tarjoiluhuoneessa istui vanha palvelija ja luki: "Tämä lintu on suursyömäri", hän keskeytti taas ja räpytteli silmiään ja nipisti huulensa yhteen, sillä hän oli osittain ymmärtänyt…
Mrs Pendyce oli tulossa poikki vainioiden. Hänellä oli yllään kauneimmat vaatteensa, harmaa silkkipuku, ja hän katseli vähän pelokkaana taivaalle. Lännestä lähestyi myrsky ja ajoi edellään kalpenevaa päivänpaistetta. Sen purppurahohtoa vasten kuvastuivat puut mustanvihreinä. Kaikki oli hyvin hiljaista, eivät poppelitkaan värähtäneet, ja kuitenkin tuo tumma hohto yltyi uhkaavan, muuttumattoman nopeasti. Mrs Pendyce tarttui molemmin käsin hameisiinsa ja riensi eteenpäin ja pani merkille, että karja oli kerääntynyt puiden alle.
"Miten peloittavan näköisiä pilviä!" ajatteli hän. "Näinköhän minä ehdin The Firsiin, ennenkuin se puhkeaa?" Mutta vaikka hänen pukunsa yllytti häntä kiiruhtamaan, pakotti hänen sydämensä hänet pysähtymään, se tykytti niin ja oli niin täysi. Mitähän jos mr Bellew ei ollut selvä? Hän muisti miehen pienet hehkuvat silmät, jotka niin olivat peloittaneet häntä kerran päivällisillä Worsted Skeynesissä, silloin kun hän kotimatkalla oli pudonnut rattailta. Jonkinmoinen sadunomaisen pahansuopuuden sävy oli liittynyt tämän miehen nimeen.
"Mitähän jos hän kohtelee minua huonosti!" ajatteli mrs Pendyce.
Hän ei voinut nyt enää kääntyä takaisin; mutta hän toivoi — kuinka toivoikaan! — että kaikki olisi ohi. Kuuma pisara läiskähti hänen hansikkaalleen. Hän meni poikki tien ja avasi veräjän. Luoden pelokkaita silmäyksiä taivaalle hän kiiruhti pihatietä eteenpäin. Tummanpunaiset pilvet lepäsivät kuin peite puiden latvojen yllä, ja nämä olivat ruvenneet huojumaan ja huokaamaan kuin olisivat kamppailleet ja itkeneet kohtaloaan. Muutamia pisaroita lämmintä sadetta putoili. Salama välkähti yli taivaan. Mrs Pendyce kiiruhti portista sisään.
"Mitenkähän kauan se kestää?" ajatteli hän. "Minä olen niin peloissani!"
Hyvin vanha palvelija, jonka kasvot olivat pelkkiä ryppyjä, avasi äkkiä oven katsellakseen rajuilmaa, mutta nähdessään mrs Pendycen hän katseli sensijaan häntä.
"Onko kapteeni Bellew kotona?"
"Kyllä, rouva. Kapteeni on työhuoneessa. Me emme käytä salia nykyään. Kova rajuilma on tulossa, rouva — kova rajuilma. Tahdotteko olla niin hyvä ja istuutua hetkiseksi, sill'aikaa kuin minä menen ilmoittamaan kapteenille?"
Eteinen oli matala ja pimeä, koko talo oli matala ja pimeä ja hajusi hieman homeelta. Mrs Pendyce ei istuutunut, vaan seisoi kolmesta ketunpäästä tehdyn seinäkoristeen alla, missä riippui kaksi ratsuruoskaa. Ja näiden elukoiden päät virittivät hänen mielessään ajatuksen: "Mies raukka! Hänen täytyy olla kovin yksinäinen täällä!"