Mr Pendycellä oli toisia erikoisuuksia, joihin nähden hän ei ollut ylen yksilöllinen. Hän vastusti kaikkea olevien olojen muutosta, laati luetteloja kaikenmoisesta eikä koskaan ollut oikein onnellinen, ellei hän puhunut itsestään tai tiluksistaan. Hänellä oli musta lintukoira, nimeltä John, jolla oli pitkä kuono ja vielä pitemmät korvat; hän itse oli kasvattanut sen, niin ettei koira ensinkään viihtynyt muiden kuin hänen seurassaan.
Ulkomuodoltaan mr Pendyce oli suunnilleen vanhaa kantaa, suora ja puuhakas; hänellä oli ollut poskiparta, johon muutama vuosi sitten oli tullut lisäksi riippuvat, nyttemmin harmahtavat viikset. Hänellä oli leveä kaulaliina ja lievetakki. Hän ei tupakoinut.
Kukilla ja hopealla katetun päivällispöydän päässä hän istui mrs Winlow'n ja mrs Jaspar Bellew'n välissä, eikä hän olisi saattanut toivoa itselleen sen räikeämmin vastakohtaisia pöytäkumppaneita. He olivat molemmat pitkäkasvuisia ja uhkeavartaloisia, mutta luonto oli näiden kahden naisen välille asettanut kuilun, jota hintelähkö mr Pendyce turhaan koetti täyttää. Se erikoinen levollisuus, joka tavataan Englannin ylimystön vaaleaverisessä tyypissä, viipyi alituisesti mrs Winlow'n piirteillä kuin pakkaspäivän auringon häivä. Ne olivat siinä määrin ilmeettömät, että ne heti vakuuttivat katsojan siitä, että hän oli mitä parhaimman kasvatuksen saanut nainen. Jos näille piirteille joskus olisi herännyt jokin ilme, on mahdoton sanoa, mikä siitä olisi saattanut olla seurauksena. Hän oli noudattanut hoitajansa kehoitusta: "Älkää millään muotoa, miss Truda, vääntäkö kasvojanne! Ne voivat jäädä sellaisiksi!" Koskaan sittemmin ei Gertrude Winlow, joka oli "armo" sekä oman että miehensä sukuperän kautta, ollut vääntänyt kasvojaan, ei edes poikansa syntyessä, kuten väitetään. Ja sitten oli mr Pendycen toisella puolen nähtävänä tuo arvoituksellinen mrs Bellew vihreänharmaine silmineen, johon hänen oman sukupuolensa valiot katsoivat vaistomaisesti paheksuen! Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi välttää kaikkea huomiota herättävää, ja luontohan oli hänelle antanut liian silmäänpistävän ulkomuodon. Ihmiset sanoivat, että kun hän toissa vuonna oli tehnyt pesäeron kapteeni Bellew'sta ja lähtenyt The Firsistä, oli siihen syynä yksinkertaisesti se, että he olivat kyllästyneet toisiinsa. Sanottiin myös, että hän kovin kernaasti suvaitsi Georgen, mr Pendycen vanhimman pojan liehittelyä.
Ennen päivällistä oli lady Maiden huomauttanut mrs Winlow'lle salongissa:
"Mitenkä on oikeastaan tuon mrs Bellew'n laita? Minä en koskaan ole pitänyt hänestä. Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi olla varovaisempi. Minä en ymmärrä, miksi hänet ensinkään on kutsuttu tänne, kun hänen miehensä vielä on The Firsissä, vain tuollapuolen tien. Sitä paitsi hän on jokseenkin niukoissa oloissa. Hän ei yritäkään salata sitä. Minä melkein nimittäisin häntä seikkailijattareksi."
Mrs Winlow oli vastannut:
"Mutta hän on jollakin tavoin mrs Pendycen serkku. Pendycet ovat sukua kaikille! Se on niin vaivalloista. Ei kukaan tiedä — — —"
Lady Maiden virkkoi:
"Tunsitteko hänet, kun hän asui täällä maalla? Minä en pidä tällaisista ratsastuskiihkoisista naisista. Hän ja hänen miehensä olivat täydellisiä hurjapäitä. Mistään muusta ei puhuttu kuin että rouva oli hypännyt ja kuinka hän oli hypännyt; ja hän lyö vetoa ja käy kilpa-ajoissa. Olenpa pahasti erehtynyt, ellei George Pendyce ole rakastunut häneen. Hän on kaupungissa ollut aivan liian paljon rouvan seurassa. Hän on niitä naisia, joiden liepeissä miehet aina liehuvat!"
Päivällispöydän päässä, missä kunkin vieraan eteen oli asetettu talon vanhimman tyttären huolellisella käsialalla kirjoitettu ruokalista, Horace Pendyce nautti soppaansa.