"Tämä soppa", virkkoi hän mrs Bellew'lle, "muistuttaa mieleeni teidän isävanhuksenne; hän piti siitä tavattomasti. Minä tunsin suurta kunnioitusta teidän isäänne kohtaan — hän oli erinomainen mies! Minä olen aina pitänyt häntä jäykkäluontoisimpana miehenä mitä olen tavannut omaa, rakasta isääni lukuunottamatta, ja hän oli kaikkein itsepäisin mies kolmessa kuningaskunnassa."
Hän käytti usein puheenpartta "kolmessa kuningaskunnassa" ja sitä seurasi joskus huomautus, että hänen isoäitinsä polveutui Richard III:sta, kun taas hänen iso-isänsä johti sukuperänsä Cornwallin jättiläisistä, joista eräs — kuten hänen oli tapana sanoa alentuvasti hymyillen — oli kerran heittänyt lehmän yli muurin.
"Teidän isänne oli liian paljon individualisti, mrs Bellew. Minä olen saanut koko joukon kokemusta individualismista tilaani hoitaessani, ja olen huomannut, että individualisti ei ole koskaan tyytyväinen. Minun vuokramiehilläni on kaikki mitä he tarvitsevat, mutta heitä on mahdoton tyydyttää. Täällä on esim. muuan Peacock niminen mies, mitä paksupäisin ja itsepintaisin otus. Minä en anna hänelle perään tietenkään. Jos hän saisi tehdä oman päänsä mukaan, niin hän palaisi takaisin entisaikoihin ja viljelisi maata omalla tavallaan. Hän tahtoo ostaa sen minulta. Se on sitä turmiollista järjestelmää, jossa talonpojat ovat itsenäisiä. Hän väittää isoisänsä omistaneen sen. Sitä joukkoa hän on. Minä vihaan individualismia; se saattaa Englannin perikatoon. Sen parempia mökkejä tai talonpoikaistupia ette löydä mistään kuin minun tilaltani. Minä harrastan keskitystä. Ja kenties tiedätte, että minä nimitän itseäni 'torykommunistiksi'. Minun luullakseni se on tulevaisuuden puolue. Mutta teidän isänne tunnuslause oli: Kukin omaansa! Maalla semmoinen ei koskaan menettele. Maanomistajan ja vuokralaisen täytyy pitää yhtä. Tulettehan kanssamme Newmarketiin keskiviikkona? Georgella on oikein oiva hevonen mukana Rutlandshire-ajoissa — oikein oiva hevonen. Hän ei lyö vetoa, sen saatan ilokseni sanoa. Minä en vihaa mitään niin paljon kuin uhkapeliä."
Mrs Bellew loi häneen silmäyksen sivulta, ja vähäinen ironinen hymy puhkesi hänen täyteläisille punaisille huulilleen. Mutta soppa oli taas kiinnittänyt puoleensa mr Pendycen huomion. Kun mr Pendyce taas oli valmis aloittamaan keskustelun, puheli mrs Bellew hänen poikansa kanssa, ja kulmiaan rypistäen kartanonherra kääntyi hänestä mrs Winlow'n puoleen. Hänen tarkkaavaisuutensa oli koneellinen, täydellinen ja muuttumaton; hän ei näyttänyt muuttavan itseään ylen myötätuntoisella ymmärtämyksellä, eikä hän myöskään ollut liian vaatimaton. Mr Pendycen mielestä hän oli kuuntelijana moitteeton.
"Maamme on muuttumaisillaan", hän virkkoi, "muuttumaisillaan lakkaamatta. Herraskartanot eivät enää ole entisiänsä. Suuri edesvastuu on meidän maanomistajain harteilla. Jos me väistymme, menee kaikki hukkaan."
Mikä saattoikaan olla viehättävämpää kuin tämä mr Pendycen herraskartano-elämä, sen täydellinen puhtaus, sen askaroiva joutilaisuus, raittiin ilman ja tuoksuvan lämmön vuorottelu, sen täydellinen henkinen lepo, sen oleellinen, kuin ammattiinkuuluva vapaus kaikesta kärsimyksestä ja — ennen kaikkea kuin tunnuskuvana — sen soppa, syöttiläsnautojen runsaista tähteistä tehty.
Mr Pendyce piti omaa elämäänsä ainoana oikeana elämänä ja niitä, jotka sitä elivät, ainoina oikeina ihmisinä. Hän katsoi velvollisuudekseen elää tätä elämää yksinkertaisine, terveellisine ja kuitenkin ylellisine tapoineen, karjan ympäröimänä, jota kasvatettiin hänen omaksi ruoakseen, siis kuin minkäkin soppameren ympäröimänä! Häntä vaivasi, että ihmiset saattoivat miljoonittain mennä asumaan kaupunkeihin, rosvoamaan toinen toistaan, joutumaan yhtä mittaa työttömiksi, kaikkiin niihin ahdistaviin seurauksiin, mitä tällaisesta nurinkurisesta tilasta oli. Ja etukaupunkielämä, tuo asuminen liuskekattoisissa taloissa, jotka rivissään olivat niin surkeasti toistensa kaltaiset, ettei kukaan, jolla oli yksilöllinen maku, sietänyt katsoa niitä, se oli hänestä suuressa määrässä vastenmielistä. Ja kuitenkaan hän huolimatta tästä vahvasta puolueellisuudestaan maaelämän hyväksi ei ollut mikään rikas mies, hänen vuositulonsa kun tuskin nousivat yli kymmenentuhannen punnan.
Metsästyskauden ensimmäinen retki, joka oli omistettu näreiköille ja laitamaille, oli kuten tavallista asetettu samanaikaiseksi Newmarketin viimeisten kilpa-ajojen kanssa, sillä Newmarket oli epämukavan etäällä Worsted Skeynesistä; ja vaikka mr Pendyce kauhistui vedonlyöntiä, miellytti häntä kuitenkin esiintyä siellä ja käydä miehestä, joka harrasti urheilua sen itsensä takia, ja itse asiassa hän oli varsin ylpeä siitä, että hänen poikansa oli saanut käsiinsä niin hyvän hevosen kuin miksi Ambler lupasi tulla vähäiseen hintaansa nähden, ja että tämä pelkän urheilun vuoksi antoi sen ottaa kilpailuihin osaa.
Vieraat oli valittu huolellisesti. Mrs Winlow'n oikealla puolen istui Thomas Brandwhite (Brown & Brandwhiten toiminimestä), jolla oli kaikkea muuta kuin halveksittava asema rahamaailmassa, kaksi maatilaa ja huvipursi. Hänen pitkänomaisilla, uurtuneilla kasvoillaan, joita koristivat raskaat viikset, oli tavallisesti nurpea ilme. Hän oli vetäytynyt erilleen liikkeestään ja kuului nyttemmin vain moniaiden yhtiöiden johtokuntiin. Lähinnä häntä oli mrs Hussell Barter, jonka kasvoilla oli sama liikuttava ilme kuin niin monella englantilaisella perheenäidillä, sellaisten naisten ilme, jotka aina tekevät velvollisuutensa, jokseenkin raskaan velvollisuutensa, joiden silmät ovat loistavat ja ahdistuneet, joiden posket, kerran ruusuiset, ovat nyt ryppyiset ja kalvenneet ja syyssäiden ahavoittamat; joiden puhe on yksinkertaista, osaaottavaa, rehellistä, hieman arkaa, hieman alakuloista, mutta kuitenkin aina toiveikasta; joilla aina on ympärillään lapsia, vaivaisia, vanhuksia pyytämässä heiltä apua; jotka koskaan eivät ole tunteneet nääntymisen ylellisyyttä — näitä oli mrs Hussell Barter, pastori Hussell Barterin vaimo, pastorin, joka aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona. Mrs Barterin toisella puolella oli Gilbert Foxleigh, hintelä herra, jolla oli pitkä kapea pää, vahvat valkeat hampaat ja kuopallaanolevat janoiset silmät. Hän oli maalaissukua ja yksi kuudesta veljeksestä, jotka olivat korvaamattomia metsästysmaitten omistajille tai nuorille, puoleksi kasvatetuille hevosille aikoina, jolloin — kuten eräs Foxleigh olisi sanansa asettanut — "tuskin yksikään tolvana koko seurasta osaisi ampua tai ratsastaa pähkinänkään vertaa". Ei ollut mitään elukan, linnun tai kalan lajia, mitä hän ei olisi osannut tuhota samalla taidolla ja mielihalulla. Ainoa mitä häntä vastaan saattoi muistuttaa olivat hänen tulonsa, jotka olivat varsin vähäiset. Hän oli tuonut pöytään mrs Brandwhiten, jolle hän kuitenkin puhui vain vähäisen. Hän jättää hänet kenraali Pendycen huomaan, joka oli hänen naapurinsa toisella puolella.
Jos Charles Pendyce olisi syntynyt vuotta aikaisemmin kuin veljensä, sensijaan että hän todellisuudessa oli syntynyt häntä vuotta myöhemmin, olisi hän luonnollisesti omistanut Worsted Skeynesin, ja Horace sensijaan olisi joutunut armeijaan. Kuinka olikaan, oli hän nyt aivan huomaamatta tullut kenraalimajuriksi, ottanut eron virastaan ja saanut eläkkeen. Jos kolmas veli olisi suvainnut syntyä, olisi hänestä tullut kirkonmies, jolla oli seurakunta valmiina odottamassa; mutta nyt hän oli suvainnut tehdä toisin, ja seurakunta oli siis siirtynyt toiseen sukuhaaraan. Takaapäin katsoen oli vaikea erottaa Horacea ja Charlesia toisistaan. Molemmat olivat hinteliä, molemmat suoria, jonkin verran viettävin hartioin, mutta Charles Pendyce harjasi hiuksensa jakaukselle sekä edestä että takaa, ja hänen vielä notkeiden polviensa taitteessa saattoi aavistaa heikkoutta. Edestä katsoen heidät saattoi selkeästi erottaa, sillä kenraalin leukaparta levisi poskia myöten viiksiin saakka, ja hänen kasvoissaan ja eleissään oli jonkunmoista muodollista vaikka vastahakoista silotusta, kuten individualistilla, joka kaiken ikänsä on ollut osana järjestelmässä, mistä hän vihdoin on päässyt erilleen, tosin tiedottomana olentonsa menetyksistä, mutta epämääräisesti tuntien kärsineensä vääryyttä. Hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, sillä hän oli tuntenut sen verraten hyödyttömäksi, kun kerran Horace oli jo alussa päässyt hänestä edelle tuon vuoden, ja hän asui palvelijansa kanssa lähellä klubiaan Pall Mallin varrella.