Lady Malden, jonka hän oli tuonut pöytään, oli hyvä nainen ja todellinen persoonallisuus, jonka teekutsut työmiehille Lontoon huvikauden kuluessa olivat kuuluisat. Kukaan työmies, joka oli niihin ottanut osaa, ei ollut poistunut tuntematta terveellistä kunnioitusta emäntäänsä kohtaan. Ja hän oli tosiaankin nainen, joka ei sallinut minkäänlaisia vapauksia itseään kohtaan missään elämän vaiheessa. Hän oli tuomiorovastin tytär, ja istuva asento oli hänelle enimmin eduksi, hänellä kun oli lyhyehköt jalat. Hänellä oli verevät kasvot, lujapiirteinen leveähkö suu, hänen nenänsä oli hyvin muodostunut, hänen hiuksensa tummat. Hän puhui päättäväisellä äänellä eikä kursaillut sanoissaan. Häneltä oli hänen miehensä, Sir James, omaksunut taantumukselliset mielipiteensä naisten holhouksenalaisuudesta.
Kulman takana pöydän päässä Geoffrey Winlow kertoi talon emännälle Balkanin maista, minne tekemältään matkalta hän juuri oli palannut. Hänen kasvonsa olivat normannilaistyyppiä, piirteet säännölliset, miellyttävät, niillä oli mukavuutta rakastavan, lahjakkaan ihmisen ilme. Hänen käytöstapansa oli vaivaton ja miellyttävä; vain aika ajoin tuli näkyviin, että hänen aatteensa olivat täydessä järjestyksessä, niin että hän tietenkään ei huolinut kuulla mitään oikaisuja. Hänen isänsä lordi Montrosser, joka asui Coldinghamissa, kuuden mailin päässä, oli aikanaan luovuttava hänelle paikkansa ylähuoneessa.
Ja lähinnä häntä istui mrs Pendyce. Tämän rouvan muotokuva riippui tarjoilupöydän yläpuolella huoneen toisessa päässä, ja vaikka muuan muotitaiteilija oli maalannut sen, oli siinä häivähdys jotakin siitä, joka ilmeni hänen kasvoissaan nyt vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän ei ollut nuori; hänen tumma tukkansa oli harmaantunut; mutta hän ei ollut vanhakaan, sillä hän oli joutunut naimisiin yhdeksäntoistavuotiaana ja oli vasta viisikymmentäkaksi. Hänen kasvonsa olivat pitkänomaiset ja hyvin kalpeat, ja hänen kulmakarvansa olivat kaarevat ja tummat ja aina keveästi koholla. Hänen silmänsä olivat tummanharmaat, toisinaan melkein mustat, sillä silmäterät laajenivat, kun hän joutui mielenliikutuksen valtaan; huulet olivat hiukkasen verran erillään, ja näiden huulien ja silmien ilme oli liikuttavan lempeä, liikuttavan odottavainen. Ja kuitenkaan tähän ei sisältynyt tuota "jotakin": se oli vain sen sisäisen tunnon ulkonainen merkki, että hänen ei tarvinnut tavoitella mitään toiveittensa toteutumista, sen vaistomaisen uskon ilme, että hänellä jo oli kaikki. Tämä "jokin" ja hänen pitkät läpikuultavat kätensä osoittivat, että hän oli ollut sukuaan Totteridge. Ja hänen äänensä, joka oli verkkaisa, jossa oli vähäinen, mutta ei epämiellyttävä puhetavan omituisuus, ja hänen silmäluomensa, jotka kuin tottumuksesta olivat hieman painuneet, vahvistivat tätä vaikutelmaa. Hänen povellaan, johon kätkeytyi ylimysnaisen sydän, nousi ja laski ihailtavan kaunis vanha pitsi.
Seuraavan nurkkauksen takana Sir James Maiden ja Bee Pendyce (vanhin tytär) puhelivat hevosista ja metsästyksestä — Bee puhui omasta aloitteestaan harvoin mistään muusta. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja ystävälliset, mutta eivät aivan sievät, ja tämä pikku tosiseikka näytti tunkeutuneen hänen tietoisuuteensa ja tehneen hänet araksi ja aina haluisaksi auttamaan toisia.
Sir Jamesilla oli vähäinen harmaa poskiparta ja uurtuneet terävät kasvot. Hän polveutui vanhasta kentiläissuvusta, joka oli muuttanut Cambridgeshireen; hänen metsästysmaansa olivat ainoalaatuiset; hän oli myös rauhan tuomari, vapaaehtoinen ratsuväen eversti, kiihkeä korkea kirkollinen ja kaikkien salametsästäjien kauhu. Kuten jo mainittu, kannatti hän taantumuksellisia mielipiteitä — hän pelkäsi vähän lady Maldenia.
Miss Pendycen toisella puolella istui kirkkoherra Hussell Barter, joka aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.
Worsted Skeynesin kirkkoherra ei ollut solakka, ja hänen päänsä oli käynyt jonkin verran kaljuksi paljosta ajattelusta. Hänen leveät kasvonsa, jotka olivat suorakulmaiset tukanrajasta leuan kärkeen saakka, olivat verevät ja sileäksi ajellut ja muistuttivat muodoltaan Yrjöjen aikaisia muotokuvia. Hänen poskensa olivat täyteläiset ja poimuttuneet, hänen alahuulensa pullotti tavallisesti eteenpäin, ja hänen kulmakarvansa varjostivat hänen täyteläisiä, vaaleita silmiään. Hänen käytöstapansa oli arvovaltainen ja hän lausui sanansa äänellä, jonka pitkäaikainen toiminta saarnastuolissa oli tehnyt huomattavan kantavaksi — silloinkin kun hän otti osaa yksityiseen keskusteluun, oli häntä tosiaan vaikea olla kuulematta. Kenties hän tuttavallisessakin puhelussa mielellään näki, että hänen sanansa kantoivat hedelmää. Muutamissa suhteissa hän todellakin oli tyypillinen. Hän ei sietänyt epävarmuutta, epäröintiä, suvaitsevaisuutta — paitsi kun hänen omat mielipiteensä olivat kysymyksessä. Mielikuvitusta kohtaan hän oli epäluuloinen. Hän havaitsi velvollisuutensa elämässä hyvin selkeästi, ja muiden kenties vielä selkeämmin, eikä hän suinkaan yllyttänyt seurakuntalaisiaan ajattelemaan itsenäisesti. Se tottumus näytti hänestä vaaralliselta. Hän lausui suoraan ajatuksensa ja milloin hän havaitsi jonkin erheen, hän puhui syntipukista "moraalittomana ihmisenä", "moisena lurjuksena", niin vakuuttavalla äänensävyllä, ettei hänen kuulijakuntansa voinut muuta kuin uskoa kysymyksenalaisen henkilön epäsiveellisyyden. Hänellä oli suorasukainen hupainen puhetapa, ja hän oli suosittu seurakunnassaan — sillä hän oli hyvä kriketinpelaaja, vielä parempi kalastaja, oiva ampuja, vaikkakaan, kuten hän sanoi, hänellä ei ollut oikein aikaa metsästykseen. Hän vältti sekaantumasta laumansa maallisiin puuhiin, mutta hän valvoi sen rientoja terveelliseltä siveelliseltä näkökannalta lähtien, ja varsinkin hän yllytti sitä kannattamaan olevaa olojen järjestystä — brittiläistä valtakuntaa ja Englannin valtiokirkkoa. Hänen papinvirkansa oli perinnöllinen, ja onneksi hänellä oli jonkin verran omaa varallisuutta, sillä hänellä oli suuri perhe. Hänen pöytäkumppaninsa oli Norah, nuorempi Pendycen kahdesta tyttärestä, jolla oli pyöreät avoimet kasvot ja päättäväisempi käytös kuin sisarellaan Beellä.
Hänen veljensä George, vanhin poika, istui hänen oikealla puolellaan. George oli keskimittainen, sileäksi ajellut kasvot punakan ruskeat ja leuka tanakka. Hänen silmänsä olivat harmaat; hänellä oli lujapiirteiset huulet ja tummat, huolellisesti harjatut hiukset, jotka olivat päälaelta hieman ohuet; niissä oli maailmanmiesten tukan erikoinen välke. Hänen vaatetuksensa oli täydellinen, olematta silmiinpistävä. Hänen kaltaisiaan on nähtävänä Piccadillyllä jokaiseen vuorokauden aikaan. Hän oli aikonut kaartiin, mutta oli epäonnistunut siihen vaadittavassa tutkinnossa, kuitenkin ilman omaa syytään, se kun johtui synnynnäisestä kykenemättömyydestä tavailuun. Jos hän olisi ollut nuorempi veljensä Gerald, hän otaksuttavasti olisi noudattanut Pendycen suvun perintötapaa ja astunut armeijaan kuin itsestään. Ja jos Gerald (nyttemmin kapteeni Pendyce), olisi ollut vanhin poika George, olisi hän mahdollisesti epäonnistunut. George eleli klubissaan kaupungissa kuudensadan suuruisella vuotuisella eläkesummalla ja istui suuren osan ajastaan akkunakomerossa, lukien Ruffin "Opasta kilpa-ajourheiluun".
Hän nosti silmänsä ruokalistasta ja katsoi varkain ympärilleen. Helen Bellew puheli parhaillaan hänen isänsä kanssa, valkea olkapää hieman poispäin kääntyneenä. George oli ylpeä levollisuudestaan, mutta outo kaipaus oli hänen kasvoissaan. Mrs Bellew tosiaan antoi aihetta siihen käsitykseen, että hänen näköisensä ihminen olisi ansainnut paremman aseman kuin mihin hän oli joutunut. Hänen vartalonsa oli solakka, notkea ja täyteläinen, ja nyttemmin, kun hän ei enää metsästellyt, oli se tullut yhä täyteläisemmäksi. Hänen hiuksillaan, jotka löysästi sidottuina kaartuivat hänen leveän matalan otsansa yli, oli erikoinen pehmyt loiste. Hänen huuliensa vaiheilla oli hekumallinen piirre. Hänen kasvonsa olivat liian leveät kulmakarvojen ja poskipäiden kohdalta, mutta silmät olivat suurenmoiset — jäänharmaat, toisinaan melkein vihreät, aina loistavat, ja tummien ripsien varjostamat.
Oli jotain lumoutunutta Georgen katseessa, se oli kuin miehen, jonka on pakko katsoa vastoin tahtoaan.