Sitä oli kestänyt koko viime kesän, eikä hän vieläkään tietänyt, mitenkä asiansa olivat. Joskus näytti siltä, kuin Helen rakastaisi häntä, joskus taas Helen kohteli häntä kuin ei hänellä olisi mitään toivoa. Mikä alussa oli ollut hänelle leikkiä, oli nyt kuolemanvakavaa. Ja tämä jo itsessään oli traagillista. Se miellyttävä hengenrauha, joka on itse elämän tuoksu, oli tiessään; George ei voinut ajatella muuta kuin häntä. Oliko hän niitä naisia, jotka elävät miesten ihailusta, antamatta mitään itse? Vai odottiko hän, että valtansa yhä vakaantuisi? Näiden arvoitusten ratkaisua tavoitti George hänen kasvoiltaan sadat kerrat, maatessaan valveilla pimeässä. George Pendyce, joka oli maailmanmies ja tottumaton kieltäymyksiin, jonka yksinkertainen uskontunnustus oli "Elä ja nauti", vaistosi jotain pelättävää tässä kaipauksessa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään, josta hän saattoi vapautua yhtä vähän kuin syömisestä, ja jonka loppua hän ei havainnut. George oli tuntenut Helenin hänen eläessään The Firsissä, hän oli tuntenut hänet metsästysretkiltä, mutta hänen intohimonsa ei ollut viime kesää vanhempi. Se oli äkkiä puhjennut ilmi tanssiaiskuhertelusta.
Seuramaailman mies ei tutkistele munaskuitaan, hän tunnustaa tilansa liikuttavan vilpittömästi. Hän on nälkäinen ja tarvitsee ruokaa. Hän on janoinen ja tarvitsee juomaa. Miksi hän on nälkäinen, milloin hän tuli nälkäiseksi, nämä kysymykset jäävät syrjään. Mikään siveellinen puoli asiassa ei häntä huolettanut; suhde naituun naiseen, joka eli erillään miehestään, ei ensinkään ollut hänen periaatteitaan vastaan. Mitä perästä seuraisi, sen hän jätti tulevaisuuden huomaan, niin täynnä kuin se olikin epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Hänen todellinen huolensa oli paljon likeisempää, paljon alkeellisempaa ja yksinkertaisempaa laatua, tunne siitä, että hän avuttomana luisui mukana virrassa, joka oli niin voimakas, ettei hän saanut jalantukea.
"Niinpä niin; paha juttu. Peloittava asia Sweetenhameille. Tuon nuoren miehen on täytynyt luopua ajatuksesta astua armeijaan. En voi ymmärtää, mitenkä Sweetenham-vanhuksen laita oli. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen poikansa oli käynyt hullusti. Sanoisinpa, että Bethany itse oli ainoa, joka pysyi tietämättömänä. Epäilemättä täytyy moitteen kohdistua lady Roseen."
Pendyce puheli näin.
Mrs Bellew hymyili.
"Minun myötätuntoni on kokonaan lady Rosen puolella. Mitä sanotte te,
George?"
George rypisti kulmiaan.
"Minä olen aina arvellut", virkkoi hän, "että Bethany on aasi".
"George", sanoi mr Pendyce, "on vailla moraalia. Kaikki nuoret miehet ovat vailla moraalia. Sen minä havaitsen yhä enemmän. Te olette lakannut ajometsästyksestä nyt, kuulen minä."
Mrs Bellew huokasi.