"Eihän voi metsästää melkein tyhjätaskuna."
"Niin, tehän asutte Lontoossa. Lontoo hävittää kaiken. Ihmiset eivät ole niin huvitettuja metsästyksestä ja maanviljelyksestä kuin ennen. Minä en ensinkään voi saada Georgea pysymään täällä. Nuoret miehet tahtovat olla nuoria miehiä."
Tehden täten yhteenvedon luonnonlaista kartanonomistaja tarttui taas veitseensä ja haarukkaansa.
Mutta hänen esimerkkiään eivät noudattaneet mrs Bellew ja George; toisen katse oli kiintyneenä lautaseen, ja keveä hymy väikkyi hänen huulillaan, toinen ei hymyillyt, ja hänen katseensa, jossa oli syvä soimaava kaipaus, kääntyi isästä mrs Bellew'hin ja mrs Bellew'sta äitiin. Ja kuin olisi salainen virta käynyt kaikkien näiden kasvojen ja hedelmien ja kukkien lomitse, mrs Pendyce lempeästi nyökkäsi pojalleen.
METSÄSTYS
Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus itsevaltiutta.
"Olkaa kuin kotonanne — tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta —" Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".
Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa, joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi taas.
Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa, mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.
Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen maakartano."