"Joko nyt?"
"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä."
"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita."
Ashurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:
"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?"
"Kyllä."
"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne."
Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.
Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.
Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle
sinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?
Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert
Garton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?
IV.
Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä. Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa. Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka omituisesti mairittelivat häntä.