Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen, suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon — kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan.
"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.
Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois. Ashurst lähti perästä.
"Megan!"
Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.
"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"
"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi minulta."
"Jaha, siis Joelta."
"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"
"Rakastunut teihin, arvatenkin."