Tyttö polki jalkaansa.
Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?"
Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:
"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"
Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen, mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla. Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti, pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli hävinnyt näkymättömiin.
Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? — lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen — onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin, minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin ilmoittamaan hänen tuloaan.
Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen — joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä. Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta, toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat, lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.
Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle, toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta. Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi: "Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."
Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten, kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa, tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat, karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä: puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä, johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana, yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana — huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön — niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"
"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.