V.
Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta. Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon. Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen. Olikohan hän huomannut jotakin?
"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö illallisen jossakin?"
Ashurst pudisti päätään.
"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"
Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä. En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."
Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko, että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä. Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut. Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten vuoteeseen ja kääntyi.
"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän sopersi:
"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin."
Tyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään: