"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa."
Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen, antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?
"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! — lupaathan, Megan?"
Tyttö kuiskasi: "Lupaan."
Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea, hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla. Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset, tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella äänellä:
"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?"
"Kyllä."
"Miten siis?"
"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä."
Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat kaikkein ylpeimmän ilmeensä.