Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.
"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!"
Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan, johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä, Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina sanoi:
"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!"
Ja Freda lisäsi innokkaasti:
"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua, tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:
"Nyt on sinun vuorosi, Stella."
Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:
"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!"
Omituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti: