"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.
"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä."
Ashurst jatkoi itsepintaisesti:
"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."
"Uskotte siis hyvyyden?"
Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!
Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:
"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu tehdään?"
Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään, sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.
Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin, Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! — käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin. Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön, joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän, hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa, ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi: "Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua. Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.