Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta, hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi, näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa. Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika, täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa, oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa! Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi. Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään. Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä! Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään. Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla, ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen. Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä, pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen. Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa? Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät, kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä — häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt, mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon? — sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella, mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti, hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine, kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan. Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan. Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti, nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan — maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada — hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä, mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi, kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli viileä ja virkistynyt.
Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee, voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta, sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia, jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta, joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista, Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja. Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä, joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta samalla ärsytti Ashurstia.
"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank."
"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan."
"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja."
Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen, ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen, jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa, heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa. Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty, hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä, joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla, kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa, tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun. Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen, huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen, sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan! Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.
Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa. Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä, mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.
Ashurst sanoi ystävällisesti:
"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella."
Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan tapaansa: