"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"
Ashurst vastasi:
"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai kuinka?"
Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät hänen hymyillessään.
Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän olisi voinut kirjoittaa?
Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan kanssa…
* * * * *
Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.
Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille. Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla, sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen, luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät! Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!
Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?" Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa kujatietä kohti.