Anthony: Tämä ei ole mitään puoskarien tehtävää.
Edgar: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.
Wilder: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään — tuo vapaamielinen lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa — saattepa nähdä! He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.
Edgar: Te ette voi. Ei kukaan meistä voi.
Scantlebury (lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä protesteeraan tätä vastaan. — — —
Edgar: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta tosiasioita.
Anthony: Jo riittää.
Edgar (katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin, tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee — niin — se on kirottua!
(Scantlebury nousee tuoliltaan.)
En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista, mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta. Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.