(Liikettä miesten joukossa.)
Roberts (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.
(Äänettömyys.)
Anthony: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me suostuisimme.
(Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee äkkiä ja menee uunin luokse.)
Roberts: Onko se niin?
Anthony: On.
(Wilder tekee uunin edessä kiivaan paheksivan eleen.)
Roberts (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa tyrannivaltaanne — mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei meitä avusta — sitä suurempi häpeä sille! — että me jonakin kauniina aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan viikon, parin kysymys —
Anthony: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla meidän ajatuksiamme.