Roberts: Kuinka sinun tilasi on, tyttöseni. Tuntuu paremmalta vai mitä?
(Rouva Roberts hymyilee heikosti. Roberts tuo palttoonsa
ja kietoo sen hänen ympärilleen. Katsoo kelloaan.)
Kymmentä vaille neljä! (Vilkastuen) Olen nähnyt heidän katseensa. Heillä ei ole yhtään taisteluhalua, paitsi tuolla yhdellä vanhalla ryövärillä.
Rva Roberts: Etkö tahdo jäädä syömään, David? Et ole syönyt koko päivänä mitään!
Roberts (koskettaen kädellään kurkkuaan): En voi niellä ennenkuin nuo vanhat haikalat ovat lähteneet täältä. (Kävelee edestakasin.) Minun täytyy keskustella miesten kanssa — heillä ei ole enään lainkaan rohkeutta, pelkurit. He ovat sokeita kuin yölepakot. — Eivät näe päivää nokkansa edestä.
Rva Roberts: Vaimojensa tähden he, David.
Roberts: Äh! Niinhän ne sanovat! Vasta silloin he muistavat vaimojaan kun heidän omat vatsansa kurnuavat. Huolenpito vaimoistaan ei heitä koskaan pidätä juomasta, mutta jouduttuaan itse oikean asian vuoksi uhrautuessaan vähän kärsimään, silloin kyllä vaimot ovat esteenä.
Rva Roberts: Mutta ajattele lapsia, David.
Roberts: Äh! Jos he itse tahtovat synnyttää orjia, ajattelematta niiden tulevaisuutta, joita synnyttävät — — —
Rva Roberts (läähättäen): Riittää, David! Älä ala taas puhua siitä — minä en tahdo — en voi —