Roberts: No, no-o, tyttöseni!
Rva Roberts (hengästyneenä): Ei, ei, David minä en tahdo!
Roberts: Rauhotu, rauhotu! Kas niin! Se on oikein. (Katkerasti.) Eivät penniäkään he tahtoisi panna säästöön tällaisten aikojen varalle. Eivät! Kädestä suuhun — Jumaliste! — minä tunnen heidät. He ovat murtaneet sydämeni. Lakon alussa ei heistä kukaan ollut vastaan, mutta nyt kun nälkä uhkaa.
Rva Roberts: Kuinka sinä saatat sitä odottaakaan, David? He eivät ole raudasta.
Roberts: Odottaako sitä? Enkö minä saisi odottaa heiltä samaa, minkä itse teen? Enkö minä mieluummin näe nälkää ja vaikka näänny kuin annan perään? Minkä yksi ihminen voi tehdä, sen voi toinenkin.
Rva Roberts: Ja entä vaimot?
Roberts: Tämä ei ole vaimojen tehtävää.
Rva Roberts (pahastuen): Ei, vaimot saavat kuolla, siitä te ette välitä. Se on heidän tehtävänsä.
Roberts (kääntäen pois katseensa): Kuka puhuu kuolemisesta? Kukaan ei kuole, ennen kun olemme hävittäneet — (Roberts kohtaa taas vaimonsa katseen ja koettaa välttää sitä. Kiihtyen.) Tätä juuri olen nämä kuukaudet odottanut. Saada nuo vanhat ryövärit tulemaan tänne tehtaalle ja lähettää heidät sitte samaa tietä takaisin, saamatta penninkään myönnytystä. — Olen nähnyt heidän naamansa häviön pelon valtaamina, sen vakuutan.
(Hän menee ja ottaa hattunsa naulasta.)