Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä, kalmankalpeana.
II OSA
I LUKU.
Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.
Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin — varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit — muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:
"Täälläkös sinä istut, isoisä?"
"Täällä."
"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"
"Tornin katolle, Ann."
"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun täytyy nyt mennä."