Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.
Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.
Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.
Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.
Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa — ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.
Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.
Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla — se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin — näyn tavoin — se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.
Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.
Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.
Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!