Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle. Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta, häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui, että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli maailmassa!
Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:
"Elämä on lyhyt, Eusty!"
Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.
"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää, niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."
Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta kannalta!"
"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten niin kokonaan muuttuneet?"
Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi terävästi:
"Mitä meidän täytyy kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi pitäisi meidän itse aiheuttaa itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en voi kestää!"
"Oh! Syvää viisautta!"